Luku 8.  Valehtelun ylistys

Paperiversio 30 s.

Olen aina pitänyt valehtelusta enemmän kuin asiasta, vaikka pitkään kielsin sen. Vale pitää nuorena, innostaa hulvattomuuteen. Se oli mielihyvää tuottava hyve sitä enemmän, mitä kauemmin viruin sekasorron ja hälyn täyttämässä maailmassani. Vammautumiseni oli urakehityksessäni selkeä harppaus eteenpäin. Lähestyin nuoruuteni haavetta saada vain olla ja antaa mielikuvituksen viedä. Olin kai tietämättäni koko ikäni haaveillut askeetikon elämästä. Elintoimintoni pienenivät olemattomiin, mutta se oli yhdentekevää. Seurustelin erilaisten juuri ja juuri todellisten olentojen kanssa. Jotkut niistä olivat ikään kuin ihmisiä. Niitä vilisteli luonani silloin tällöin ja olin niille kiitollinen. Ymmärsin että ehkä suuri osa asioista onkin "ikään kuin".

Alkuviikkoina epäilin kunniallisuuttani. Makaava olemassaolo ei kiinnittynyt esineisiin, lukumääriin, opetuksiin tai muihinkaan ulkoisiin seikkoihin. Ei mittaa, ei koputeltavaa pintaa, ei tilastollista katsetta. Olin jo lapsesta alkaen tuntenut itseni erilaiseksi. Minua eivät koskaan olleet viehättäneet tekniset koneet tai urheilusaavutukset. Arvostin jo silloin hyödyttömyyksiä: kotitaloni seinän väriä, keltaisia orvokkipenkkejä, katajan syvänvihreää muotoa ja lumipuisen metsän ilmeitä talvisen pakkaspäivän illansuussa. Minun päässäni leijui koko ajan toden ja kuvittelun rajan sumentava utu niin kuin läsnä on vieläkin vuosikymmenien takaa huhtikuun kevätauringon lumi ja hiihtomatkan lämpö. Kun muut kylän nuoret aikaa myöten valmistuivat käytännön ammatteihin, minä haikailin ja mietiskellen turhuuksia. Elin syrjäseudulla, luin, maalasin tauluja, kirjoitin runoja. Haikailut ohjasivat sitä filosofiaa, joka pulppusi minussa ja minuun tulevissa maailman tunnoissa. Ystäväni alkoivat politikoida ja vetivät minut luokkakantaisiin porukoihin ja yhteiskuntatieteiden opintoihin, joissa olin riemulla mukana samalla kuin kavensin tunteiden ja tiedollisen herkkyyden rajoja. Kiinnostus ja uteliaisuus aina johdattavat johonkin uutta aukaisevaan, mutta samalla polkevat piiloon jotakin muuta. Opiskelijaystäväni pitivät outona himoani lukea ja kirjoittaa runoja, eläytyä erilaisiin soittimiin tai maalauksien hahmoihin, vetelään haihatteluun, vaikka opiskelun ja tosielämän totuudet vaativat ihan muuta. Kirosin tautiani, kun menestyvien elämän edustajat haukkuivat minua. Kuvat loivat päiviäni ja öitäni, vanhat filosofit väittelivät päässäni, sanoista lähti karkuun toisia sanoja, kuvista tuli liikkuvia olentoja, muodostelmia ja värejä jotka saapuivat tyhjästä, näyttämöt täyttyivät värillä, musiikilla ja liikkeiden lumovoimista. Opintojen jälkeen yritin välttää tautikohtauksiani ja pakottaa itseni selkärankaiseksi todellisuuden ihmiseksi. Ryhtipuuskat kestivät raudan lujina parikymmentä vuotta, kunnes keski-ikää lähestyessäni pääni yllä paskantavat kurikoirat alkoivat kuihtua, voitin niitä, mutta vasta sairaalan vuoteessa vihdoin heitin puhtaan haistatteluhansikkaan rehellisyydelle ja ymmärsin, että valehtelu on kauneutta, maailman uudelleen lumoutumista, raakuuksista ja pelon kiristysotteesta vapautumista. Tarinoinnissa, joka rakentuu aistilliseen oloon ja sen vallattomuuksiin, niin juuri siellä sijaitsee ikiaikainen moraali, jonka tehtävä on puolustaa herkkyyttä ja viattomuutta. Ajattelu irrallaan aisteisista tunteesta vie meidät kylmien oppien lokeroihin, joiden uskoin kaapanneen vallan.

En alennu puhumaan raskaista ja kauheista potilaana olon hetkistä. Päätin, että en päästä yhtään valittavaa ja lällättävää sanaa päivistä, jolloin tiede korjasi minusta toimivaa kehoa ja jolloin minut oli kääritty valkeisiin kääreisiin.

*

Vaaleatukkainen nainen ilmestyi ovensuuhun. Hän näytti nuorelta ja vanhalta. En ollut varma kuuluiko minun huomata häntä lainkaan. Hän katseli minua, istui ovensuun tuolille, sovitti käsilaukkunsa apupöydälle, joi kahvia pahvimukista. Nainen kyseli mille menetelmille työskentely kanssani perustuu. Kun en osannut vastata, hän sanoi harkitsevansa omaperäisyyttä. Nainen ei halunnut tulla lähemmäksi. Pian hän poistui. Hänen tilalleen jäi tyhjä ovi.

Seurasin pitkään oven liikkeitä. Arvuuttelin kuka tulisi seuraavaksi. Ovi oli turvallinen. Sitä katsoessani sain lukuisia kertoja rauhan. Kirkas taivas oli pahinta, mitä saatoin kuvitella. Olin siksi jo oppinut laskemaan katseeni kohti lattiaa ja varjoja. Lakanat ja peitto olivat läheisimmät järkevät olennot.

Sain unessa takaisin pienen nahkakantisen kalenterini. Se ei ollut enää ajankohtainen. Näyn vuoksi olin aamulla vähällä kysyä aikaa, kuukautta, Kairosta tai Kronosta, mutta ei se sittenkään enää kiinnostanut tarpeeksi. Oli parempi keskittyä siihen kuinka vihreänkeltainen liemi käyttäytyi lautasella ja kuinka lusikka selvisi hämmennyksestään. 

Minua suretti viereisessä vuoteessa makaavan miehen puuskutus. 

Miehellä oli vatsassa metrin mittainen arpi. Viilto ja tikkien reiät punottivat tulehtuneina. Mies tuuletteli arpeaan selällään maaten vatsa paljaana. Kömmin pystyyn, huojuin parin metrin päähän ja takaisin. Mies seurasi ponnisteluani, katseli minua, sanoi: "Sinä olet ruma".  Avoimuuden innoittamana vastasin: "Samat sanat". Mies sanoi olevansa Laitinen ja minäkin esittäydyin. Repliikit oli vaihdettu ja pääsimme kiinni dialogiin: Emme puhuneet enää mitään.

* 

Pappi tuli luokseni tiistaina klo varjo toisessa nurkassa. Päätin omassa ylhäisyydessäni, että tuo hetki sopi ajanlaskun kolmikulmaiseen geometriaan.  Pappi oli ollut baarissa, mistä työmekkoinen hovimestaritar ohjasi hänet kuudenteen kerrokseen askarteluhuoneeseeni, kuten sänkyäni ja tyynyäni nimitin. Papille oli tieteellisesti ennustettu tulevasta kuolemastani. Hovimestaritar seisoi papin vieressä ja ilmoitti, että tässäpä on pastori, jossa ei ole rehellisyyden häivääkään. Sopi minulle. Olin luonteeni ja hyvän kasvatuksen ansiosta aina valmis teeskentelemään toisten vuoksi. Varsinkin nyt kuolinvuoteellani.

"Öyk", tervehdin hovimestaritaren neuvoa seuraten, kun tervehdin miestä.

"Öyk", vastasi pappi mustissa vaatteissa. Hänellä oli lyhyeksi leikatut hiukset ja paksusankaiset silmälasit.

"Käy löhöämään elämän virtaan", kehotin häntä ja viittasin nojatuoliin. Mies istuutui.

"Tuota, halusin tulla, kun minulla on ollut suuri onni elämässäni. Olen hyvin onnellinen pappi", mies tunnusti.

"Se on ikävä kuulla."

"Anteeksi, onneni on sitä että sain kunnian antaa sinulle viimeisen voitelun, vai kuinka sinulle tulisi valehdella siitä, että hyvä jatkuu ikuisesti tuon puoleisessa paratiisissa?"

"Ei väliä. Onko sinulla itselläsi erityisiä toiveita vai jutustelemmeko aivan miten sattuu?"

"En taida tietää. Lausuisinko aluksi kohteliaisuuksia siitä, että armo odottaa?"

"Älä viitsi. En tosin ymmärrä muuta syytä miksi tulit, jos et tullut heittämään päälleni hurskaita sanoja? Mihin älyttömään minun pitäisi kanssasi heittäytyä? Maistuisiko pastorille kipujen kalasoppa?"

"Ei. Ota vaan sellainen kalahattu pois päästäsi, kalamiehet aina valehtelevat", käski pappi.

"Anteeksi, kun unohtui", sanoin ja heilautin korvaukseksi terveempää jalkaani, koska minulla ei ollut hattua.

"Minun pitää kiroilla rukouksien avulla. En tiedä onko se hyvä vai paha, vaikka olen juuri kokenut ihmeellisen herätyksen."

"No, mitä se sellainen aamun ylösnousu sinulle teki?"

"Älysin, että maallistunut valtionuskonto on painanut seteleihin rukouksia, että seurakunta on teeskentelykerho ja että sillä kerholla on grillimestari ja mestauspäivä ja että uskon Jumala on heille houre ja että minä olen mustakaapu."

"Valoisaa puhetta, tuohan on herrasmiehen ininää."

"Ei enää kiinnosta seurakunnan ristijuhlat. Sana on köyhtynyt tarinarungon propagandaksi, liha on kuivunut ja veri kovettunut. Olen alkanut ajatella itsekseni seurakunnan tuolissa."

"Senkö vuoksi tulit tänne itseäsi tyydyttämään?"

"Niin kai. Tulin puhumaan itselleni pelastusta kuolevien viisaudesta."

"Ei muuta kuin aloita!"

"Rukoilkaamme! Oi kaikki seurakunnan eunukit, kuivuneet katseet ja hokemien tähden rohtuneet huulet, oi kaikki mitä oppineet ovat opettaneet ja periaatteiden perkeleet kuiskineet, kaikki se on valunut yhtä paljon hyvää asiaa ajavan Saatanan kuin hyvää asiaa ajavan Jumalankin huulilta. Ne huulet ovat kaikki ahneiden himojen huulia, kuivalla pölyllä ja rohtumilla maalattuja. Kaikki rituaalit ja symbolit, kaikki kastevedet, arkun kannelle tehtävä hiekkaristi ja kärsimyksen kruunut oksettavat minua. Mikä kuvotuksen haju ja urkujen pauhu, miten höperöitä ja syvästi kieroon kääntyneitä te olette, jotka elävillä perseillänne painatte kirkon penkkiä ja lavertelette lapsillenne ulkokultaisia iltarukouksia! Pyydän teitä, nostakaa päänne, myllätkää vuoteenne ja painukaa helvettiin! Minun mittani on täysi. Haukun teidät ensi sunnuntaina saarnassani. Herjaan teidät ja teidän uskonne. Ainoa ilo mitä uskonnosta on, ovat kauniit naiset, joita pyörii höyrypäisten porukoissa sieveissä alusvaatteissa ja sielu täynnä synnin haluja. Vain omapäisyys on meidät vapauttava. Aamen", rukoili pappi innosta pystyyn pompaten.

"Taidat olla loppusoinnillisten ja loppusoinnittomien runojen rotua? Amen", jatkoin papin nuotilla.

"Ei se niin ole, vaikka pauhe elää", väitti pappi.

"Kaunis valhe kuolemattomuudesta olisi siis ainoa Jumalan armo? Mikä on sitten saatanallinen valhe?" jatkoin rukoilua matkien.

"Se on juuri yksijumalaisten uskonnon julistamista, pelastuksen, hyvyyden ja armon julistamista niin, että tuolla jossain luuraa joku persoona, jota on palveltava ja miellytettävä."

"Saatana on siis kristinuskon uskonlevittäjä?" inahdin vielä kun väsymys ympäröi minut. Aloin raapia itseäni. Varvastakin nyki.

"Haluan joka tapauksessa tällä puhdistaa itseni vapaaksi teennäisyyden hurskaudesta, vapaus on valheidenkin laskettelua, sitä ettei tiedä millä asialla on ja sitä että ei usko asiaan. Jos uskoo, se määrittää meille pahan, joka pitää nististää kuten sinussa olevat vammat ja kuoleman lähentelyt."

"Noinko varma tai epävarma on sinun saarnasi?" kysyin jo takerrellen. "Yksi muukin piru jo odottaa eteisessä. Jatketaan uskonpuhdistusta toiste?"

"Milloin?"

"Varaa aika Pietarittarelta eli hovimestarittarelta, vaikka häneen ei voi luottaa. Hänellä on liikaa töitä ja ammattiliitto."

"Kiitos, ei minuunkaan voi luottaa."

"Samat sanat. Voin vaikka kuolla."

"Niin, antaa sen tulla. Hoidetaan me se, joka meidän on täytettävä. Tulevia kuolleita me olemme. Minä lähden," pappi alkoi poistua.

" Hyvää päivänjatkoa ja pahaa vointia seurakunnassa, vai kummin päin tässä pitäisi sanoa?" hyvästelin.

"Toivotamme vaikka niin päin! Kuvittelut olkoon kanssasi! Pidä siitä kun teet kuolemaa!”

Yö tuli keskellä iltapäivää. Uni oli vapahtaja

 *

Uskon että ketään - tai ainakaan minua - ei ole olemassa vain potilaana. Aamulla ennen sairaalan touhujen alkua pakkaslumi puhui juuri tästä, kun tajuntani hiihteli Suomenlahden jäällä. Se sanoi olemista samanlaiseksi kevyeksi tuprakaksi, lumitähdeksi tai jääksi kuin lumi itse on. Vedin peittoa vähän ylemmäksi. Ilmeissäni on lukuisia kylmiä ja tulehtuneita kasvoja toinen toisensa päällä ja alla. Kerroin tämän naamalleni, huijasin sitä, syötin sille positiivista pajunköyttä. Kaikki tuli joskus minuun. Paloin myös kesäpäivän valoon. Koska en halua olla tunkeileva enkä loukata kenenkään koskemattomuutta, jätän mainitsematta, että kasvojen paljoudet mellastelevat muidenkin ilmeissä. Sen havainnon olen maatessani tehnyt, vaikka muut eivät sitä terveydensä vuoksi huomaa.

Seuraan elämänhalujani. Ne asettuvat makuulle ja nousevat pystyyn kuin pyhimykset keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa. Samat värisävyt. Oikeastaan haluni ovat taivaalla leijailevia pilviä, joskus ne ovat myös harmittomia potkurilentokoneita. Ne hymyilevät, nauravat, purevat. On viehkeää katsoa naisia ja miehiä samalla tavalla kuin lapsi katsoo tiikerin ja lehmän kasvoja. Lapsi tajuaa, että rakastettu on aina kaunis ja leikkisä, vihamies ruma ja totinen. Tällaisilla yksinkertaisesti mittareilla maailmat makaavat. Sängyn kymmentonninen paino kiduttaa minua. Entinen ammattitaitoinen ja ylevä minäni pomppii rintakehälläni, vaikka minulla ei ole enää varaa muistaa eikä ajatella mitään.

*

Jostakin kuuluu yhtämittaista hurinaa. Se kiristää päätäni, tekee sen paksuksi ja täydeksi. Pää ei nouse tyynyltä. Nuori tyttö leijailee huoneeseen. Vedän verhoja syrjemmälle, jotta ikkunasta näkyvä aurinko ja metsämaisema avartaisivat tilannetta. Tyttö istuu viereeni kirje kädessään. Hän antaa sen minulle ja kehottaa lukemaan. Kirje on nuoren tytön käsialaa pehmeällä vanhanaikaisella paperilla. Samaa imelää eleganssia, kuin neljäkymmentä vuotta sitten Tiinalta saamassani kirjeessä:

"Silloin kun ensimmäisen kerran kuulin sinun lukevan runojasi, tiesin heti, että tämä runoilija on kuvien viettelijä. Maailma on hänen runoissaan ainakin puoleksi halvaantunut. Tuo halvaus koski minuun, se ahdisti. En tiennyt, olitko myrkynkylväjä vai vainaja, jonka suu oli jäänyt puhumaan. Minä ihastuin sinuun. Se oli minun kohtaloni, jonka näin sinussa. Minun oli pelastettava sinut. Minun runoilleni oli tarkoitus, tiesin miksi kirjoittaa ja mikä on se temppelin katto, jonka alla tekstini ovat. Samalla tiesin, että tuon katon alla ei ole mitään suojaa. Ymmärsin yksinäisyyden kiintopisteen, sinun matematiikkasi itseriittoisen koneen. Ja minä hullu aloin tosiaan pelastaa sinua ja kuviasi runon maailmasta.

Tulin kellariisi, sinne missä on pelottavia putkia eikä yhtään taivasta. Ystäväni sanoivat, että jätä tuo jäte heti. Sinä sanoit minua miljooniksi elämäksesi ja runoissasi veistelit kiinalaisen oppineen tavoin. Minä rakastin sinua, koska minulla oli mahdoton tehtävä. En silti päässyt siinä koskaan alkuun. Elit itsessäsi, puhuit juttujasi, nait, olit säännöllinen kaikessa sotkuissasi, sinulla oli aina ohjelmasi. Kaikki oli kuitenkin toistoa. Näin aina edessäsi seuraavana vaiheen, vaikka puhuit tässä ja nyt, että hetki on ainoa totuus. En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan rakkaudesta niin paljon pieleen kuin sinä teit. Puolet minusta uskoo pyrkimyksiisi vieläkin. Toinen puoli käskee minua jättämään sinut, kiromaan kaiken sinussa. Tule siksi takaisin. Sinä olet mikä olet. Minun on vain tultava toimeen omien puolieni kanssa eikä siirtää niitä sinuun. Tule takaisin, minä en hengitä korkeaa ilmaa ilman sinua."

Kun olin lukenut kirjeen, tyttö sanoi ettei hänellä ole ketään, jolle lähettäisi sen. Sille, jota hän kirjeessä tarkoitti, ei kannata lähettää mitään. Hän vain nauraisi kirjeelle ja pitäisi tyttöä pilkkanaan. Pahimmassa tapauksessa mies tulisi ja asettautuisi taloksi tyttöön. Miten uskotella itsensä vapaaksi, ettei tarvitisi kaivata mitään? Tähän tyttö kysyi neuvoa. Koska en heti löytänyt hänelle muuta vihjettä kuin mielikuvituksen oikun, pyysin häntä riisumaan villapaitansa ja kenkänsä sekä panemaan ne edessään olevalle sohvalle. Tyttö empi hetken, teki sitten pyyntöni mukaan. Pyysin häntä sitten katsomaan tarkkaan villapaitaansa ja kenkiään. Tyttö katsoi. Pyysin häntä ajattelemaan noita vaatteita ilman, että ne kuuluisivat kenellekään ihmiselle. Kysyin kenen vaatteita nuo ovat? Tyttö sanoi ettei tiedä. 

"Hyvä! Kuvittele nyt villapaidalle ja kengille sopiva yhdistelmä ystävän vaatteita. Ajattele, että olet luoja, ja että tuo sohva ja siinä olevat naisen ja  ystävän vaatteet ovat taideteos näyttelyssä. Millaiset ystävän vaatteet tuohon teokseen sopisivat?"

Tyttö katsoi sohvaa ja mietti. Hymy alkoi leikkiä hänen huulillaan.

"Ruskearuutuinen miehen flanellipaita. Kenkiä on vielä mietittävä. Ne ovat vaikeampi juttu. Minun kenkäni ovat mustat ja kevyet, niiden rinnalle sopisivat raskaat miesten kengät, mutta Merrellin retkikengät voivat olla liian suuri kontrasti. Tai ehkä ei sittenkään. Niin... Nuo vaatteet siinä ovat, ne kuuluvat siihen." Tyttö katsoi sohvaa, hymy ja totisuus vaihtelivat kasvoissa. Hän näki jotakin joka alkoi tehdä kuvaa.

"Millainen mies on noissa vaatteissa? Laita sopiva mies noihin vaatteisiin", pyysin tyttöä.

"Aika iso. Hänellä on kiinteä vartalo, kauniit kädet ja vaaleat housut. Hän istuu hiukan jalat harallaan. Vatsanseutu ja etumus ovat jänteviä. Miehellä on siniset silmät. Niissä on tarkka katse. Hän kuuntelee ja katselee minua. Tukkaa en ole vielä keksinyt. Mies meinaa välillä häipyä, kun minun punainen villapaitani on varmaan liian kirkas hänen flanellipaidalleen." Tyttö jatkoi miettimistään, huulet liikkuivat niin kuin hän puhuisi itselleen. Annoin tytön keskittyä, kunnes keskeytin.

"Mitä haluaisit sanoa tuolle miehelle?" kysyin tytöltä.

"En mitään, haluaisin vain ettei hän nauraisi minua. Tai ehkä sittenkin voisin sanoa hänelle, että olen juuri tullut Roomasta. Minä en ole käynyt Roomassa, enkä ole muutenkaan juuri matkustellut. Minua hävettää aina kun ihmiset puhuvat matkoistaan. Se tuntuu tyhmältä jutunaiheelta."

"No, onko mies matkustellut?"

"On kai, mutta en tiedä missä", tyttö vastasi.

"Entä jos sinä kirjoittaisit kirjeen miehelle? 

"Voinhan tehdä vielä toisenkin miehen", tyttö empi.

"Siinä voisi olla ajatusta."

"Voisin kirjoittaa hänellekin."

"Toisitko sen minulle luettavaksi?"

Tyttö tuumiskeli, alkoi tehdä lähtöä, otti kenkänsä ja villapaitansa ja puki ne päällensä.

"Katsotaan", hän sanoi ja meni ovelle. 

*

Puut olivat pukeneet yllensä valkeat puvut. Ne kävelivät ryhdikkäinä kaunottarina ja hipaisivat minua. Menin niiden sisään, liuin valkeudessa. Käteni avasivat sylin lumiseen vuoteeseen. Maisema tunnusti minun voittaneet hänet ikuisesti itselleni. Olin valloittaja ja herrasmies. Valkoiset morsiamet nyökyttelivät hymysuin. 

Tuli yö, hääyö. Yksi tuhansista hääöistämme. Tähdet vetäytyivät korkeuteen. Riisuin vaatteeni ja kävin selälleni sänkyyn. Koko ajan piti potkia sanoja pois. Yrtin hillitä itseäni, etteivät sanat vie minua. Sänky ei suostunut pitämään minua päällään. Yskiminen katkoi sekunteja. Menin yhä enemmän sekaiseen, jäsentymättömään todellisuuteen. Tiesin että tuska ja totuus kuuluvat yhteen. 

*

Aikalailla vaimoni näköinen nainen ojentautui vuoteeni päälle ja hyväili kättäni. Hän flirttaili ja sanoi olevansa käytännössä uskollinen, mutta periaatteessa uskoton. Hän halusi oppia enemmän uskollisuudesta ja pettämisestä. Vuoteeni käyttäytyi hämmentyneen epäasiallisesti. 

Rouvan hiukan pyylevä vartalo aaltoili ylläni eloisasti ja kevyesti. Sanoin, että olen täysin vapaa, että aika ja raha eivät enää merkitse mitään. Hän kertoi olevansa onnellisessa avioliitossa, mutta ei minun kanssani, sillä eihän hän edes tunne minua; hän kertoi hyppäävänsä vammaisten miesten sänkyyn aina kun voi. Tilaisuuksia tulee paljon, koska hän on kauneuden ja ilon ystävä. Uskollisuus toimii kun ajattelee sen siltä kantilta, mutta silti vierailee kenen tahansa sängyssä, sillä ilon antaminen on jopa elämän tarkoitus. Rouva epäili, että jokin ei siinä täysin toimi, sillä aina hän ei ole oikealla tuulella ja on huomannut teeskentelevänsä. Joko hänen pitää löytää uusi luonnollisuus tai oppia esittämään luontevasti ja kevyesti, niin että hän voi taas olla uskollinen ja rakastava myös todellisuudessa. Rouva kysyi, mitä hän voisi tehdä. 

Keskustelin naisen kanssa aluksi epämääräisesti. Oli kysymys vuoteeni itsemääräämisoikeudesta. Sanoin, että pettäminen on aina suhteellinen juttu. On otettava huomioon tilanne ja olosuhteet, eikä pidä päästää suustaan täysin tyhmiä valheita. Pettämisen hallinnassa on monta osaa: älykkyys, hienotunteisuus, tilanneherkkyys, kasvojenlukutaito, luonnollisuus, silmäpeli sekä viehätysvoima. Kosketukset luovat vahvinta uskottavuutta, sillä usko, että iho ei valehtele, on vahva. Hyvän tahdon osoittaminen sanoin ja teoin on valehtelun perusasioita. Ihmiset elävät yksinkertaisten rehellisyyden vertauskuvien varassa. Niitä on siis kunnioitettava, myötäiltävä. Jos aikoo epäillä noita vertauskuvia, taistella niitä vastaan tai nauraa niille, joutuu hyvin äkkiä roiston osaan. Petos tarvitsee rehellisen ilmeen. Naisen käden pehmeys vahvistaa sitä niin kuin sinun kätesi pehmeys antaa minulle hyvän unen.

Makasin vuoteessani. Sain elinvoimaa siitä, ettei minulla ollut rouvalle juuri mitään annettavaa. Sanoin sen. En voi opettaa häntä enempää sylirunouden hoivateknologiaa. Jos rouva haluaa sellaista hoitoa, sitä on etsittävä muualta, sillä minun suhteeni elämään on tarkkailun alaisena. 

*

Purin rouheista kauraleipää. Leivän päällä oli vuohenjuustoa. Se maistui herkulta. Leipäviipaleesta ilmestyi keski-ikäinen leipomon johtaja. Hän halusi, että kehuisin ja ylistäisin häntä leivän asiantuntijaksi ja sanoisin että häntä tarvitaan todellisiin ruokahetkiin, että hänen leipänsä ovat täysin muuta kuin Fatzerin jälkiuunit. Olin samaa mieltä. Jos sinä tällaista leipää tosiaan teet, niin asiaa puhut. Sitten ajatukseni katkesi ja sanoin: 

"Sopiiko leipurille sanoa, että pistä pullapussi päähäsi?" 

"Pistä kille itse. Sinun naamaasi se sopii paremmin", leipuri totesi, sillä hän oli itserakas. "Minä tiedän miten jauhot sotketaan ja auringonkukan siemenet ja muut rouheet. Jotkut leipomot tekevät leipäänsä tietokoneilla. Leipurit seisovat peukalot suorina. Leivän pitää olla yksilö. Siinä se ero on."

"Voiko se olla yksilö?" kysyin leipää pureskellen. "Hyvä on, ehkä se voi. Harvoin olen syönyt parempaa."

"Siinäs sen sanoit. Niin se on", leipuri ylpeili. 

Leipäni loppui. Ihastelin vielä hetken leipurin leipä-älyä ja valoisaa luonnetta. Ne olivat huoneen oikeassa nurkassa lampun kohdalla. Sairaalaväki saapui sinne usein siivousrätteineen ja desinfioitiaineineen.

*

Levoton ystäväni, ahkeruuteensa uupunut neurobiologi, kollegani klinikalta, jossa olin ollut työssä kaksikymmentä vuotta ennen vammautumistani, häipyi maasta ja  liittyi terroristeihin. Hän vaahtosi ennen lähtöään ja ennen minun matkaani ja päätymistä sairaalaan, että työyhteiskunnan ystävät eivät vielä ole huomanneet, että ammatit ovat masentuneet. Ne eivät voi enää olla rehellisiä, ylvästellä päästötodistuksissa, paistatella tekemisen laatuna. Leimat ovat kuluneet nuhruisiksi ja kutistuneet käskyjen kiristysotteissa. 

Tämän rippikohtauksen jälkeen en ole kuullut ystävästäni muuta, kuin sain postikortin Bengasista. Siinä luki: "Täällä ihminen itkee ja taivas on lisäksi likainen." 

*

Eräs mies oli jo pari viikkoa lähettänyt minulle viestejään, ilmoittanut tulevansa ja vaatinut, että haluaa tulla nolatuksi, tulla julistetuksi mitättömäksi. Viesteissään hän kertoi saavansa paniikkikohtauksia ihmispaljoudessa. 

Mies astui sisään. Hänellä oli hyvin leikattu puku ja tyylikäs solmio. Iso mies, varmaankin naisten mieleen. 

"Mäkikoski, lääkäri toiselta planeetalta", mies esittäytyi ojentaen kättä.

”Loppuvirta, tämän sängyn henki", vastasin kun juuri tuo nimi tuli mieleen.

"Millaisia palveluita teillä on?" mies kysyi samalla kun valitsi piikkejään.

"Me edistämme sellaista tuumailua, jota eivät turhat säädyllisyydet pidättele. Eli palvelu on sitä, että saat nauttia päämäärättömästä piikinsoitosta. Pistä mitä vain.

"Eli tämä olisi sellainen vapauden paikka", mies vahvisti.

"Niin jos sinun pitäisi nyt päästää maailmalle oikea emävapaus, mitä sanoisit? 

Mies istuskeli hetken hiljaa, katseli vastapäisellä seinällä olevaa taulua. Taulu esitti kippurassa olevaa muurahaista, joka oli toisaalta ruskea neito. 

"Sanoisin, että olen luuseri, että olen se omasta tahdostani, oman kunniani vuoksi. Olen yhteiskunnan elätti, pummi, köyhien verenimijä, rikollinen, vaimoni alirakastaja. Syön liharuokaa ja ajan isolla autolla."

"Onko herra luuserilla toivomuksia miten minun pitäisi suhtautua?", kysyin menestyjän äänellä.

"Minusta tuntuu, että kun kaikki kehuvat minua ja nöyristelevät, vaikka he itse asiassa vihaavat minua. He toivovat että minulle kävisi huonosti, menettäisin hermoni tai sulkeutuisin siivouskomeroon, että he voisivat nauttia tuhoutumisestani", mies sanoi jämäkästi.

"Jaa, että vahingonilo kurkkii selän takana?

"Niin se tekee. Olen jo valmistautunut haukkumisiin, ottamaan ne vastaan kuin uitettu koira. Toisaalta pohjimmaltani halveksin itse itseäni. Olen saanut paljon aikaan tämän planeetan lääkitsemisessä, mutta orava ei ole siinä puussa. Itse asiassa vihaan terveystavoitteita ja sairauksilla keikarointia."

"No, miten sinua voisi ilahduttaa?"

"Anna vaan tulla selvää haukkumista. Hauku minua, pistä halvalla", mies esitti innostuen. 

"Mikset pyydät muita haukkumaan? Olisi ihan oikein, että saisit haukkumisia normaalikuvioissa?"

"Eivät he uskalla haukkua."

"Mikseivät", kysyin.

"Minulla on asema ja minä raivostun" mies perusteli.

"Saatanan sairaalapummi,", aloittelin tunnustellen.

"Lisää, antaa tulla", mies katsoi minua anovana.

"Mikä sinä luulet olevasi? Esiinnyt kaikkien planeettojen parantajana, vaikka olet vain vittuilija, orjapiiskuri ja sataprosenttinen, ylimielinen valkotakki? Raivopää, mölyjyrä. Vihaat näkemääsi ja raiskaat kaiken, tautien elätti ja mitätön roisto, unelmavaras, peukalonlutkuttaja. Sano jotain lammas!" uhittelin miestä silmiin katsoen.

"Älä sentään vinoile minulle, puhu asiaa", mies alkoi ärtyä.

"Jo on surkeaa, mies ei ole edes vittuilun kestävä. Haluat varmaan vain pukeutua mummojen vaaleanpunaisiin alushousuihin ja haista kuin italialaisen oopperan naiset?"

Mies vaihtoi jalkojensa asentoa: "Saatana kun vielä teen rynnäkön Isoon Sairaalaan. Pistän apinoilta ja heidän töllistelyiltään luulot pois. Mieli tekisi pistää paskaksi kaikki. Paskaksi eloisaosastot ja proteesihyllyt. Oksetuksen kuvotus täyttää Isot Sairaalat ja idiottilaumat. Häkkieläimet löhövät liukuportaissa, syövät keinopaskaa. Miten alas ihminen on päässyt. Tuhannet ihmiset. Hyvinvointikeidas, vammaparatiisi! Sisällöntuotantoa. Diagnoosit kilisevät! Perkele! Siinä on ainoa oikea osoite ohjuksille ja itsemurhapommeille. Kyttään Ison Sairaalan parkkipaikalla, naamioidun tällaisiin samanlaisiin vaatteisiin, ryntään apinatarhan sisään hankkimaan statusta. Juoksen nopeasti, ettei vetelehtivä lauma ennätä sopeuttaa minua, nappaan statuksen ja etsin lyhimmän hissijonon. Siinä on pysähdyttävä, teeskenneltävä apinana oloa. Se on kovin paikka koko rynnäkössä. Tekisi mieli potkia, vetäistä turpiin, töniä. Sitten syöksyn ulos ja autoon. Siinä päästän kurkku suorana raivohuutoni, että voi vittu, jumalauta, saatana mitä apinanhelyjä koko paikka täysi, ja siinä kohdassa ääneni särkyy." Mies puhisi tarkkaili minua raivohullun katseella.

"Mikä maalaisöykkäri sinä oikein olet! Et kestä tauti-ihmisten käyskentelyä onneloissaan ja apinoiksi vielä nimität. Sairaalat ovat temppeleitä, kirkkoja, joissa uikuttavat henget heräävät eloon. Taudit ovat paluuta magiaan, pyhän hengen saapumista. Taudeissa on alkuvoimaa", härnäsin miestä.

"Perkele, kun uikuttamisen hankkiminen on kovaa. Vai temppeliä, hyi hitto."

"Pistä mediapussi päähäsi, sitten on rauha", vinoilin.

"Haukkumista minä haen, en rauhaa." 

"Mitä sitten mesoat ja valitat?"

"Minä päätän itse, millaisia ongelmia minulla ja maailmalla on. Se on keksimistä. Keksi sinäkin omat ongelmasi, kun sinulla on aikaa maatessasi siinä sängyssä. Paskat minä mitään diagnoosia sinulle annan. Kaikkien pitäisi itse keksiä nimikkeensä eikä alistua mihinkään muihin. Herra Tärkeällekin voisi välillä antaa tuttia, kun tulisi hoitovietti."

"Tutti kuulostaa järkevältä."

"Älä rupea neuvomaan. En pidä siitä. Hauku, se on hommasi", mies vaati.

"Tyhmyys ja tuska köyhdyttävät ajatuksia. Sinä olet rääpälemäinen todiste." 

Keskustelu liihotteli seinällä roikkuvassa kieron muurahaisen kuvassa. Miehen puhekuplat olivat jo hikisiä. Minäkin olin kuumeesta märkä. Planeetta pisti piikkinsä. Pyörä pyörähti. Vajosin vetovoimaan, sänky kallisteli itsepäisesti vasempaan. Olimme monesti päivitelleet huonekalujen temppuja toisten sänkyläisten kanssa, vaikka he eivät olleet edes samassa todellisuudessa kuin minä. Heillä oli omat letkunsa ja tiputuksensa. Meidän jokaisen veri oli pilalla.

*

Vaikka olin leikannut itseltäni muistot, silti niitä työntyi esiin. Vanhin lapseni pelkäsi suota neljä-viisivuotiaana. Kun hän kuuli suo-sanan, hän havahtui kauhuun. Suo imaisee sisäänsä. Kun ajoimme autolla, niin poika painautui suon kohdalla kyyryyn takapenkillä.

Hänen pikkuveljensä pelkäsi susia. Joka ilta nukkumaanmenon aikoihin sudet tulivat. Poika kysyi, onko Suomessa susia, onko Helsingissä susia, tulevatko sudet ja syövät. Ei auttanut, kun sanoimme ei. Ei auttanut sekään, että asuimme yhdeksännessä kerroksessa keskellä kaupunkia. Eikä edes se, että äiti keksi satukirjasta antaa leipää sudelle jos se tulisi. 

Keväällä mökillä pojat kokeilivat uutta puukkoa. Sanoin isoveljelle, että käy pikkuveljen kanssa tekemässä pajusta metrin mittainen keppi. Isompi kysyi, mihin sitä tarvitaan. Sanoin, että se pannaan etiseen hyllyn päälle, niin susi ei uskalla tulla. Pojat menivät rantapöheikköön. Tulivat kohta näyttämään pajukeppiä. Tarkastelin sitä ja pyysin vuolemaan tarkemmin. Kepin pitää olla hyvin tehty. Pojat parantelivat keppiä ja sitten näyttivät uudelleen. Se oli hyvä. He kysyivät mihin se nyt pannaan. Viittasin että kiven päälle aurinkoon kuivumaan. Parin päivän perästä, kun pois lähtiessämme pakkasimme autoa, käskin pikkuveljeä hakemaan sudenpelotuskepin. Poika lähti juoksemaan keppiä kohti, pysähtyi ja tuli takaisin. Sanoi, ettei sitä tarvita. Sen jälkeen meidän ei ole tarvinnut puhua susista.

En tahdo ajatella etenkään lapsiani. Heidän säälinsä liikutti minua kun he kävivät sairaalassa luonani, vaikka olin pahan näköinen ja heidän äitinsä oli kuollut. Ehkä he jo ymmärsivät, että ei sovi tuntea mitään.

* 

Iltapäivällä eräs pyöreä mies paasasi lumipyrystä suuttuneena, että itse Suomi on erehtynyt persoonastaan. On onnetonta olla sen kanssa missään tekemisissä. Erehdys tapahtui, kun sivistystä ihannoiva polo otti elämänsä malliksi kaupungin ja Euroopan: "Ikkunat auki Eurooppaan". Ja vilu tuli sisään. Täällä on surkeaa elää kaupungissa, koska sellaista ei ole. On surkeaa kulkea tällaisin mielikuvin lumisohjossa ja talven kylmässä viimassa. 

Yllytin paasaajaa: "Tuo on tervettä kuultavaa jääsielulle. Anna tulla lisää."

Ja lisää tuli. Suomessa voi elellä tyytyväisenä vain maalaisena, nahkasaappaat jalassa, luppakorvainen karvahattu päässä, nautiskella pakkaslumesta askelten alla, puiden lumisesta huurusta, päättymättömästä pimeydestä, luita jäätävästä pohjoistuulesta. On parasta pitää pontikan rankki lämpimänä paskakasassa tai muurahaispesässä. Pohjoinen ulottuvuus ei ole osa jotakin, vaan se itse on se, minkä ulottuvuuksia muut ovat. Se on oma lakinsa ja muu on teennäistä pyrkimistä kuukahtaneeseen tropiikin hoviin. Suomalaisessa puhuu liitukauden karhu, ei espanjalainen miekkailija. 

Paasaaja peruutteli puheitaan. Sanottu olikin vain inhoa pakkasta kohtaan. Kysyin paasaajalta, onko tuo viisaus päivän viisautta ja viileästi pohdittua asiaa. Hän sanoi sen olevan avointa pirullisuuden voimaa, joka vuotaa kun ei pidä suutaan kiinni pohjoistuulessa. 

"Joko ilmasta puhuminen riittää?" kysyin uuden jutun lämmittelyksi.

"Ei riitä. Avasin juuri ikkunan", paasaaja selitti. "Halusin eilen tulla kevyeksi, hengittää, olla lapsi. Tunsin sisäistä kaipuuta. Illalla menin päivystävälle lääkärille. Hän lähetti minut kirurgiselle osastolle. Sieltä jouduin leikkaussaliin ja kirurgi poisti sisäisen kaipuuni. Nyt en tunne mitään. Olen sisältä tyhjä. Todisteena siitä on vatsassani oleva leikkaushaavan arpi. Voin näyttää sen." 

"Ei kiinnosta. Onpa sinulla jo vanhanaikaiset tavoitteet. Miten luulet löytäväsi lapsen?"

"En tiedä. Jotenkin. Jossain minussakin on oltava lapsuuden jälki."

Katselin hänen jalkojaan sairaalatossuissa. Käännyin poispäin ja päästelin lapsuuden peikon murahteluita. Aina kun annan mielihaluilleni periksi, alan muuttua eläinhahmoksi. Nyt ehkä karhuoravaksi huhtikuisessa lumimetsässä. Minussa ei ole tippaakaan susikoiruutta tai härkää kahviloiden pöydissä, vaikka en täsmällisesti tiedä, mikä eläinlaji minussa pyrkii esiin. Joskus tekisi mieleni heittäytyä vatsalleni maahan ja öristä ihmisen lailla. Se tosin heti alkaisi varmaan tuntua sopimattomalta. Nyt karhuorava minussa houkuttelee joka tapauksessa hyppimään oksalta oksalle, kiertämään puuta, mutta oksat eivät kestä ruumiini painoa. Karhuoravan vaisto käskee painimaan puun kanssa, sihisemään hiljaa hämäyksen vuoksi ja sitten lämäyttämään mäntyä kämmenillä niin, että kaarnat lentävät. Kesäkuussa uneksin lokin lennosta, valkeasta linnusta, vaikkakin sillä on särkyneen fagotin ääni. 

Oli outoa minulta päästellä tällaisia mietiskelyjä paasaajan läsnäollessa, vaikka en voinutkaan mitään mielikuvien vaeltelulle. 

Nuorena miehenä olin siirtotyömaalla töissä. Hommissa oli lähes sata miestä. Asuimme parakissa, päivät möyrimme lumessa ysitietä rakentamassa. Koneet siirtelivät maata, miehet tonkivat lapiolla ja kangella roudan kovettamaa maata kallionkoloista. Poramiehet tulivat tekemään reikiään, laturit täyttivät ne räjähteillä. He leikkasivat luontoa ja maisemaa, loivat muurahaispolkua Jyväskylästä Kuopioon. Iltaisin miehet istuivat ruokalassa, tupakoivat kämpän yskittäväksi savuksi, katsoivat televisiota ja joinakin iltoina joivat itsensä humalaan. Puhuivat sitten juopuneiden juttuja naisista ja siirtotyömaista, joissa olivat olleet. Minä puhuin humalassa sianenglantia, vaikka en osannut. Ei kukaan muukaan osannut. Edustin sivistystä, sitä mitä minulla ei ollut. 

*

Joku hönkäili lähelläni hampurilaislöyhkää. Lippalakkinen kirjavasti pukeutunut luiseva mies oli ilmestynyt ikkunalaudalle. Hän koputteli kengänkärjillään lattiaa ja ojenteli kukkia. Mies pyysi minulta anteeksi kohtaloani. Kysyin kuka hän on. En ota kukkia vierailta, varsinkin kun epäilin hänenkin olevan syyllinen siihen, mitä minulle oli tapahtunut.  Mies sanoi nimekseen Imperialismi. Hän ei kysynyt minun nimeäni. En halunnut tehdä tuttavuutta sen enempää, sillä en pitänyt miehen omahyväisestä tyylistä. Kysyin: "Oletko sinä aika yksinkertainen"?

"Olen. Oletko sinäkin?", mies vastasi.

"En ole miettinyt asiaa siltä kannalta."

"Miksi sitten kysyt sitä minulta?"

"Mitä sinä oikein teet työksesi?", kysyin.

"Ajan asiaa ja puolustan etuja", mies perusteli.

"Se kuulostaa melko selväjärkiseltä hulluudelta."

Mies nyökytteli innoissaan kuin pikkupoika, vaikka taisi olla yli kuudenkymmenen. Aloin kiinnostua: "No, kannattaako puolustaa etuja?"

"Ilman muuta. Sehän on selvää.", mies totesi itsetietoisena.

"Mitä ne edut sitten ovat?" tiedustelin uudestaan.

"Ne ovat juuri niitä asioita, joita ajan."

"Sehän on selvää, että etuja on ajettava. Sehän on selvää."

En jaksanut enempää. Sanoin miehelle, ettei minulla ole etuja. Ne eivät kiinnosta. Soitin kelloa ja pyysin sairaanhoitajalta enemmän lääkitystä, koska vaivanani on Imperialismi. Sairaanhoitaja ymmärsi ja totesi myötätuntoisesti imperialismin helpottuvan kun hän säätää tiputusta nopeammaksi. Kiitin häntä. 

*

Paasaajan naama oli vaihtunut syvämietteiseksi. Nukkuiko hän? Yhtäkkiä hän laskeutui kyykkyyn ja sanoi pari vuotta sitten olleensa syvämiellyttämisen kurssilla, kun firma edellytti sitä johtajiltaan, ennen lopullista kaatumista. Paasaajan puhe kuulosti kolinalta. Utelin kannattiko kurssi. Paasaaja kolisi kurssien näyttäneen uuden suunnan; hän sanoi saaneensa aavistuksen sisäisestä vammastaan. 

En enää osaa ihmetellä, sillä olen menettänyt kykyni sovinnaisuuksiin. Jo kysymyksiin vastaaminen tuntuu valehtelulta. Kysyminen on kutsu siihen. Vastatessaan kysymykseen -  ja aina on taustalla kysymyksiä - puhe muuttaa itsensä teennäiseksi takomiseksi. Niin myös minun kertomukseni sai narskutellun piirteet.

Sairaalaan pääsemisen myötä minusta on kadonnut ammatillinen kunniallisuus. Samalla hävisi ranskalainen professori, jonka oppilas olin ollut. Opettajani poistumisen kautta ymmärsin hänen viisautensa. Hänkin oli näytellyt, mutta koko ajan tietäen, että kaiken puheen ytimenä on genonarina, joka ei ilmene suorasanaisena puheena, vaan liioittelujen, valheiden, sumutusten epäsuorina liikkeinä. Totesin paasaajalle, että minulla alkaa kohta fenonarina eli kyniminen. Sanovat ihonsiirroksi.

Hän osoitti ilmeellään pateettista myötätuntoa uhreja kohtaan. Osoitin sormella lumipyryä ja kiitin myötätunnosta. Paasaaja meni naapuripotilaan vuoteen viereen ja laskeutui pitkäkseen. Meinasin huomauttaa, että kuinka monta teitä mahtuu siihen samaan sänkyyn, mutta en puuttunut toisten asioihin. Tuollainen kannanotto olisi koskenut päähän.

*

Pipopäinen vierailija tupsahti viereeni lukemaan minulle Griffith Instituten lähettämää kirjaa. Hänessäkin oli niin paljon monia tuttujani, että en keksinyt kuka hän oli. En ymmärtänyt myöskään hänen lukemansa tekstin sisältöä, mutta huomaisin että keltaisilta sivulta liukui nuolenpääkirjoituksia hiekkaan. Hiekka muuttui leijailevaksi matoksi. Se aaltoili ja muuttui lopulta vanhoiksi tiilirakennuksiksi, joiden räystäättömiltä katoilta putoili alas repeytyneitä runoja, joita en ymmärtänyt. Runot nostivat kuumetta, kiertyivät niin isoksi villalankakeräksi, ettei se mahtunut huoneeseen, enkä minäkään sitä paitsi enää mahtunut siihen. Lankakerän purkaminen tai pyörittäminen oli mahdotonta. En voinut hengittää enkä liikahtaa. Tukehtumisessa ei ollut mitään, ei edes kohtaloa. Pimeyden saapuessa kuumuus hellitti, keltaiset sivut ottivat etäisyyttä. Kuulin helpotuksekseni alapuoleltani suomen kielen syvärakenteiden elävän omaa hiljaista elämäänsä. Niissä oli tuttu rytmi. Langat sulivat taas pois.

Koptin kieli astui suomen kielen kaveriksi. Niiden juttelu muuttui yhä tuttavallisemmaksi ja koska en päässyt mukaan, olin kateellinen. Silmäni tekivät saman tempun, jota ne olivat tehneet useasti, kun olin tehnyt liikaa töitä. Ne työnsivät eteeni tietokoneen kuvaruudun. Siinä oli inhottavasti värisevä työpöytä. Oikea käteni liikahti ja klikkasi jotakin kuvaketta. Sen jälkeen kaikkeuden täytti tähtitaivas. Uusi klikkaus ja edessäni oli Ancient Egypt Resources. Nettipalvelin räiskytteli tekstejään ja vanhojen kivirakennusten kuvia. Taustalla kaikui esitelmä Abusir el-Meleqin -hautausmaalta löytyneistä ptolemaiolaisista asiakirjojoista. Sitten esitelmä muuttui puheeksi Aleksandrian patriarkaatin käsikirjoitusten kohtaloista ja sai minut universaaliseen asentoon. Uskoin jopa olevani lähellä  nuolenpääkirjoituksen arvoituksen ratkaisua. 

*

Eräänä pimeänä hetkenä kirjetyttö tuli yllättäen uudelleen. Hän oli laittanut itsenä kauniiksi. "Lähetin kirjeen kauhealle poikaystävälleni. En sitä kirjettä, jonka näytin, vaan uuden. Minä sanoin sanottavani eikä muuta sanottavaa enää ole." 

"Onnea", sanoin. "Olet kaunis kirjekyyhky. Juttu on kuitattu. Ettet vain ala perua ja odottaa häntä jälleen?"

"Sen näkee sitten. Minulla olisi taas tunnustus. Ei tuota poikaa ollut olemassakaan. Rakkaushan on leikkiä. Käydään toista lähellä ja ollaan olevinaan. Mutta kirje oli totta. Se lensi perille kuin pilvi." Tyttö hymyili. Tiesin hänen olevan oikeassa.

"Uneksi, että saapuu puhdas rakkaus. Kun lähdet täältä, menet kotiin, käyt nukkumaan ja yöllä puhdas rakkaus tulee. Sinä et tiedä sitä koska nukut, mistä aamulla huomaat, että se on saapunut? Kerro mistä huomaat sen!" 

"Se mies soittaa ja pyytää tulemaan kahvilaan aamupalalle. Menisin sinne ja häntä ei olisikaan siellä. Silloin ymmärtäisin totuuden. Ottaisin teetä ja sämpylän. Sitten itkisin ja söisin ihastumiseni sämpylää.

*

Lapseni ja heidän kaverinsa, eivät ole oppineet odottamaan yhteiskunnalta mitään. He olivat jo neljätoistavuotiaina vakuuttuneita, että mikään ei kannata. Ei kannata tavoitella mitään, ei yrittää koulussa mitään, ei hakea työtä, ei siivota huonetta. Mistään ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Jos kävisi kouluja, ei saisi töitä. Jos ponnistelisi, huomaisi myöhemmin vaivan turhaksi.

Ei kannata ottaa vastaan haastetta, ei pähkinää purtavaksi. Jos joku asia mättää, se on paras kiertää. Jos kone ei toimi, se on paras jättää. Mitään ei tarvitse ratkaista. Kun on näön vuoksi tehtävä kotitehtävä, on pidettävä tietokone, televisio ja cd-soitin päällä. On kierrettävä ongelma, väistettävä tehtävä, annettava lupaus, jos sillä pääsee pälkähästä. On vain oleminen ja  viihde.  

Pääasia on, että tähän olemiseen pääsee livahtamaan kaverilauman kanssa. Sitä ei voi määrätä tai tehdä. Se on perustila. Millään ei ole väliä. Elämä on sitä.

Lasten filosofia toi valvottavia öitä vaimolleni ja minulle. Pelkäsimme lastemme elämän tuhoutuvan. Saamattomuuden ja velttouden kehä pyöri ja ulospääsy näytti mahdottomalta. Nämä lapset osasivat rakentaa elämänsä niin, että kaikki oli mahdotonta, mikään ei onnistunut, missään ei ollut mitään. Hyvien perheiden lapset osasivat luoda mahdollisuuksia. Tätäkin voisi kokeilla, tämä saattaisi kiinnostaa, tuohan voisi tuntua hyvältä. Kävi kateeksi sellaisten nuorten vanhempia. He uskoivat lastensa olevan oman onnensa seppiä ja takomisen kalke lupasi maallista menestystä. 

Joutuessani sairaalaan siirryin itsekin mahdottomuuksien tilaan, aikaan ilman toivoa poispääsystä ja tuskien väistymisestä. "Millään ei ole väliä, mikään ei kannata, mikään ei onnistu.”  Löysin itsestäni samaa kuin lapsistani. Nuorruin vuosikymmeniä. Elämäni ei enää ollut keski-ikäisten vitsailua. Tiesin sönköttäneeni koko elämäni ajan jokaisen hetken pilalle. Olin myynyt nykyhetket ja kuvittelemani tulevaisuudet hulluille periaatteille.

*

Päähänpisto antoi minulle tehtävän: tee lehti-ilmoitus, jossa haetaan työntekijää sänkyni Valehtelijoiden Taloon. Ryhdyin suunnittelutyöhön: 

"Haetaan valehtelijaa. Hakija voi olla esimerkiksi monipuolisen kokemuksen omaava kielitieteilijä, runoilija, juoruakka, savolaisuuteen perehtynyt filosofi tai muuten ansioitunut valehtelija. Ulkonäkö on myös tärkeää, koska kauniin valehtelu on erilaista ja usein parempaa kuin ruman. Tarjoamme mielenkiintoisia asiakkaita, ehtymättömät mahdollisuudet mielikuvituksen käyttöön sekä emävalheet palkasta. Hakemukset osoitetaan osaston xx huoneen 1 nelosvuoteessa makaavalle potilaalle."

Teksti ei kelvannut oikeasta peukalostani pulpahtaneelle entiselle johtajalleni. Hän ehdotti toisenlaista muotoilua: 

"Tule poistamaan oikean ja väärän välissä oleva sumuverho! Haemme innostuneeseen ja haasteita pelkäämättömään työryhmäämme uutta jäsentä,  vaativan erityistason koulutuksen saanutta asiantuntijaa. Toivomme ainakin viiden vuoden kliinistä työskentelyä keskiluokan höpötysten parissa. Työryhmämme edistää moraalista kehittymistä sekä todellisuudenrakkautta." 

Alapäässäni tuntui painetta. Se ehdotti suoraan asiaan menemistä: "Hommia valehtelijalle. Tule tänne!"

Lopulta kaikki ilmoitukset komeilivat Sanomien työpaikkailmoituksissa. Oikeusministeri saapui vuoteeni viereen kiittämään minua valehtelijoiden talon toiminnan käynnistämisestä. Hän todisteli tähän tapaan:

"On parempi, että ihmiset käyvät näissä tarkoitukselliseti peurustetuissa moraalittomissa taloissa järjestyneesti ja tuntuvaa maksua vastaan latelemassa valheitaan. Siten he kenties erottavat entistä paremmin, mitä on totta ja mikä taas valehtelun alkukantainen jäänne ihmisessä. Täällä tyydytetään valehtelun tarve sosiaalisesti kontrolloidusti, yksilöllisesti ja turvallisesti ilman pelkoa taudin leviämisestä. Näin julkinen valehtelu vähenee maassamme, tai ainakin selvästi erkanee totuudesta niin, että normaalielämässä vallitsee yhä useammin rehellisyyden ilmapiiri ja luottamus. Valehtelun talo harjoittaa yhteiskunnan rakennustyötä, jota ei mainosteta ja joka ei näy kadulle. Kaikki on viranomaisten kontrollissa. Työntekijät käyvät määräajoin tarkastuksissa aivan kuten sinäkin, joka makaat nyt tässä sairaalassa, jotta olisit jatkossa mieleltäsi terve ja ymmärtäisit aina asioiden erityisluonteen. Ja ettet menettäisi todenpuhumisen taitoa. Kuten tiedämme, oikeus ei voi toimia ilman totuutta. Oikeus voi silti tuomita epätotuuksia puhuvan henkilön laskettelemaan valheitaan sitä varten olevaan paikkaan. Tämä korostaa tuomioistuinten merkitystä. Korkea yhteiskuntamoraali on sitä, että tietää totuuden ja lain, sitten alkaa teurastus.”

Kiitospuheessani vastasin oikeusministerille näin:

"Pidän suurena kunnianosoituksena sanojanne, herra ministeri, joilla annoitte tunnustusta pyrkimyksilleni. Valehtelu ei todellakaan ole aina helppoa ja ongelmatonta. Alkaa uskoa niihin, tottua. Toteamus ei johdu pelkästään hatarasta moraalistani tai verisuonten kalkkeutumisesta, vaan myös kaikenlaisesta tavallisesta sekasotkusta, sekä tietenkin kärsimyksestä. Mehän kaikki tiedämme, että luulo ja totuus liitetään yhteen. Olemme kollegojeni kanssa perehtyneet huolella valehtelutekniikoihin. Kaliforniassa toimii eräs keskus, jossa kehitettiin perusmenetelmä valehtelutyötä varten. Australiassa syntyi maailmankuulu Narri-sovellus, jota suositaan etenkin lääketieteellisten korkeakoulujen opetuksessa. Italiassa kehittyi viisauskuntia, jotka tunsivat mieltymyksiä paradoksien, yllätysten ja vakiomuotoisten sääntöjen sekasotkuun. Kiitän teitä vielä, herra opetusministeri, arvostuksestanne ja tunnustuksestanne. Uskon, että ministeriys menee tulevaisuudessa vielä enemmän päähänne."

Ministeri ei vaikuttanut kuin osaksi siltä mieheltä, jonka tapasin kirjallisuusseminaarissa, kun vielä olin nuori. Eikä hän myöskään ollut se henkilö, joka oli aikaisemmin ottanut vastaan komiteamietinnön niihin aikoihin, kun homot vielä olivat lainsuojattomia. Mutta nämä seikat tai puutteet eivät häirinneet, sillä en ollut kovinkaan kiinnostunut yksityiskohdista. Ministeri oli joka tapauksessa häkeltynyt lyhyen kiitospuheeni kauneudesta, minkä hän myös sanoi.

*

Oli paremman olon kohtaus. Silloin pappi ilmestyi uudelle käynnille. Nyt hänellä on yllään aivan tavalliset vaatteet, siniset housut ja villapaita.

"Olen myöhässä, ikuinen elämä ei ole vielä alkanut", pappi sanoi minua tervehtiessään.

"Laskin siis väärin, kuten sinäkin, kuolema ei löytänyt” 

"Niin, puhutaan vaan tuota ja tätä yhtä aikaa. Se tekee synkkyydestä iloisempaa", pappi ehdotti.

"Ei, minä kerron tuosta oudosta hetkestä, joka luikkii tämän katon alla. Hetkellä on pitkä häntä. Minun tehtäväni on saavuttaa rauha sairaalasängyssä. Siihen on kaksi tietä. Vanhanaikainen tie olisi uskoa tieteeseen. Paskat sille sanon minä! Katso minua, minäkin olen letkuja ja mittareita täynnä. Toinen mahdollisuus olisi uskoa henkiin. Tämä vaihtoehto on parempi. Se antaa minullekin mahdollisuuksia, esimerkiksi oman mielikuvituksen. Olen silloin kurjan tilanteeni yläpuolella. Se siitä. Pyynnöstäsi juoruilen vaikka tulevasta elämästä. Kerron, että maailman mahtavin paratiisivaltio romahtaa viidenkymmenen vuoden kuluttua. Luulenpa vain, että senkin kristinusko on enää siunattujen ohjusten varassa. Niiden pyhät siivet liihottelevat viimeisinä enkeleinä.” Katselin kattoa, tein sen betoniseksi. 

"Onko Jumala poikapuolineen ilmestynyt viime aikoina?" jatkoin jutteluani.

"Tulivat portaissa minua vastaan, kävivät täällä opiskelemassa hygieniaa."

"Hienoa! Jumalat käyvät koulua. Minä olenkin monesti kysynyt puhtaudelta ovatko asiat kunnossa kun viruksen kello kilkattaa?"

"Myrkky on meille annettu, ilo seinään naulattu, aikataulut vieneet meidät hourulaan. Onnen kultalangat huojuvat säilöntäliemessä,” pappi vastasi.  "Taidat olla vain naisen puutteessa? Kieli laulaa, kun riemut kaikkoavat.” "Mooses ei antanut vuorelta palatessaan kymmentä oikeutta, vaan kymmenen käskyä. Nainen onnessa antaa oikeuksia, ei käskyjä. Onnettomana päinvastoin. Mooseskin oli kuin nalkuttava akka? Katkeruuden pilaama. Kuten me", pappi päätteli.

”Oletko lukenut Hamletin”, kysyin.

”Ollakko vai olla, rahalla ei ole isänmaata, ihmisillä on. Kas siinä pulma”, pappi riimitteli.

"Kiitettyjä kilisevät pyykkinarut ja auringon takaiset metsät", laulelin itsekseni.

"Minä häivyn", pappi puuskahti ja kokosi vaatteitaan.

"Kiitos."

"Samat sanat!" sanoi pappi ja häipyi.

*

Huonetoverini vaelteli pois sängystään ja huoneesta. Välillä hänet haettiin hoitoon ja tuotiin sitten heikkona takaisin. Sellaisina hetkinä hän puhutteli minua oudoilla nimillä. Annoin asian olla. Nimet eivät merkinneet identiteettiä. Emme koskaan jutelleet siitä, miksi hänen mahansa oli auki. Olimme oppineet, että on asioita joihin on turha hakea yksinkertaista selitystä. Hänestä oli kai otettu jotakin pois tai ehkä hänet oli muuten vain parsittu paremmaksi.

Selväpäisinä hetkinä huonetoverini intoutui keskusteluihin. Ajan kuluksi kokeilimme urheilu- tai autojuttuja, mutta niistä ei tullut kiinnostavia. Ei kirjallisuuskaan muuten kiinnostanut, mutta siitä pystyi siirtymään vaikka mihin. Sai muistella omia lukemisiaan tai jopa keksiä aivan uusia juttuja.  Kerroin miehelle Madam Edwardassa olevasta Jumalan haavasta ja jääkaudesta, sekä siitä, että Suomessa on ollut ihmisiä yli satatuhatta vuotta sitten. Loimme arosusia, kellariloukon miehiä, Romeoita, useita eri Perjantaita, tuulimyllyjä, aseenkantajia, yölentoja ja kellonsoittajia. 

Potilastoverin vaimo oli kuollut muutamia vuosia sitten. Kuoleman jälkeinen vuosi oli mennyt juomisessa. Viina auttoi häntä elämään päivästä toiseen. Kapakka pelasti. Sairaala yritti tehdä sitä samaa valkolakanoiden konstilla.

Urheilu ja lukeminen olivat miesparan elämän keskipisteitä. Molemmat ovat itsessään järjettömiä harrastuksia, mutta juuri siksi saavat miljoonat ihmiset hurmokseen. Ne vievät perimmäisten kysymysten luo, kohti kilpailua ja vertailua. Mies osoitteli minua: "Näytät samalta kuin nyljetty made." 

Minä puolustauduin: "Sinulla on huono näkö. Mateen sijasta näet tässä filosofin. Sinä itsekin olet kuin epäonnistuneen teurastuksen jälkeen henkiin jäänyt sika. Me molemmat olemme esi-isiä ja kulttuurin alkumuotoja. Sitä paitsi Jumala on madam Edwardan vittu.” 

Mielipiteeni eivät enää kiinnostaneet miestä. Hän torkahti raskaasti sänkyynsä. Hänen haavansa ei enää vuotanut. 

Seuraavana oppina sika kinasi, että kirjallisuus toimii tietenkin vain massamarkkinoita ajatellen. Siksi kirjassa pitää aina olla selkeä rakenne, murhaa, kamppailua ja muuta juonihelyjä, metritavaraa. Kirjallisen tuotteen tehtävä on typerryttää. Ne jotka vielä lukevat jotain monimutkaisempaa, ovat outoja. Sika kuvaili Morelini keksinnön tulleen todeksi. Morelin kone muka pystyi tallentamaan kaikkien viiden aistien havainnot samalla tavalla kuin valokuvaus- ja äänityskoneet ovat jo kauan pystyneet kopioimaan näköä ja kuuloa. Kun Morel onnistui lisäämään elokuviin ja ääniin tunnot, hajut ja makuaistit, tuloksena oli esityksiä, joita ei voi erottaa oikeista tapahtumista. Esitys ei kuitenkaan vastaa katsojan käytökseen, sillä esitys on taltioitu. Katsoja voi vaikka tuntea kopioihmisen ihon ja parfyymin tuoksun sekä kuvitella kaiken todeksi, mutta turhaan. Kopio vain esittää omaa esitystään. Sika väitti, että nukumme Morelin teatterissa. 

*

Muodikas nainen ja entisen minäni näköinen herra tunkeutuivat yhdessä luokseni konsultaatioon. Rouva otti käteensä pirua esittävän puisen naamarin, herra sanoi pärjäävänsä ilman naamioitakin. Jostain tuli oudon lääkkeen haju.

"Miten voin kohdella teitä?" tiedustelin.

"Vihaamme toisiamme ja sinua", herra sanoi. "Sitä on jatkunut pitkään.” He kävivät jalkoihini kiinni ja pistelivät niitä joillakin tikuilla.

"Ettekö te vielä vihaa tarpeeksi paljon toisianne ja minua, vai miksi tulitte", kyselin epäillen heidän pyrkimyksiään.

"Päinvastoin, olemme vihanneet toisiamme jo niin kauan ja niin paljon, että se alkaa kyllästyttää. Pitäisi vihata uudella tyylillä. Näinkään ei enää jaksa. Sinua vihaamalla emme saavuta mitään, se on sivuseikka tässä”, mies sanoi ja korjasi solmiotaan sekä pisteli tikkuja nyt omaan jalkaansa. "Mopo karkasi käsissä tässä vihajutussa, pörisee tasaisella tiellä. Pitäisi päästä taas maastoon."

"Samaa mieltä. Viha on saanut sellaiset mitat, että se käy kohta kyllästymisen päälle. Me olemme olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta. Ainakin viisitoista vuotta minä olen vihannut tuota miestä. Hän osaa olla todella inhottava ja vastenmielinen", rouva totesi pitäen edelleen polvillaan pirun naamiota. "Olen ajatellut, että jos olisi sittenkin parempi teeskennellä, että rakastan häntä ja hänkin voisi valehdella, että rakastaa minua. Se olisi ainakin uutta terveyttä."

"Sanoinhan minä silloin kun aloittelimme, että rakastan sinua. Sanoinhan minä vielä samaa sen jälkeenkin, mutta sitten valehteleminen unohtui. Ja sinäkin sanoit rakastavasi", herra kertoi ja viittasi rouvan polvilla olevaan pirun naamioon.

"Et sinä silloin valehdellut kun olimme nuori pari. Tiedän, että et valehdellut." Rouva kaiveli käsilaukkuaan ja etsi nenäliinaa. Kyynel pyrki esiin hänen silmäkulmistaan. "Tai mistä minä sen tiedän. Sinä osaat pettää ihmisiä. Siinä tämä juttu on. Olen ollut sinisilmäinen ja nyt olen katkera kaikesta, minkä olen menettänyt. Tai ainakin siitä mistä olen saanut kärsiä."

"Ei se niin ole. Sinähän se huijaat. Olet olevinasi hienotunteinen ja herkkä nainen kaiket päivät, mutta jökötät kuin kylmä heinäpaali." Mies alkoi punottaa.

"Ja taas sinä raivoat", rouva karjaisi kiihtyneenä. 

En tiennyt mitä tehdä. Kun en keksinyt muuta, käänsin kylkeä ja yritin nukahtaa, mutta pariskunnan läheisyys häiritsi. 

"Lausu verbi", pyysin mieheltä vetelästi puoliksi olkani yli. Nainen katsoi minuun äkäisenä, mutta odottavana. Mies tuijotti minua. Sitten hän kääntyi kohti naista. 

"Milloin sanoit viimeksi hymyn?" kysyin mieheltä.

"En muista."

"Mistä aiheesta olisit voinut joskus sanoa kohteliaisuuden?" jatkoin kankeasti kyselyäni.

"Siitä, että hän oli vuosia sitten joskus hetken oloissaan ja antoi minun olla rauhassa", mies sanoi.

"Eihän sinulla muuta olekaan kuin rauhaa", rouva tiuskaksi.

"Kiititkö kun sait rauhaa?" kuulustelin miestä.

"En. Mutta nyt voisin kiittää. Kiitos kun vuosia sitten annoit minun joskus olla innostunut", mies myötäili.

"Lisää. Jatka vaan kiitoksiasi", kehotin miestä.

"Ei se niin helppoa ole. Pistää koko ajan vihaksi", mies totesi.

Rouva hymyili pilkallisesti kun sääti letkujen mittareita. Mieskin alkoi jostakin syystä hymyillä, ei niinkään pilkallisesti kuin hämmentyneenä. Nousin pystyyn ja menin ikkunan luo. Selkä rouvaan päin ehdotin: "Nyt on sinun vuorosi sanoa hymähdys vihamiehellesi."

Rouva mietti. Hän nousi seisomaan, alkoi kävellä ovelle, mutta mies asetti jalkansa hänen eteensä. Nainen sanoi: "Sika, itsepäinen sika."

"Lisää kiitoksia", mies pyysi.

"Jääräpää", rouva sanoi.

"Lisää," herra nyökkäsi.

"Lammas", rouva jatkoi.

"Lisää eläimiä", herra ehdotti.

"Kaikki eläimet ovat fiksumpia kuin sinä", rouva tihahti.

"Mistä oli tuo kiitos", herra ihmetteli ja virnuili.

Palasin istumaan sänkyni reunalle ja korjailin hiukan tiputusletkuja. 

"Sehän tässä vaikeaa onkin. Meidän on niin vaikea puhua ilman katkeruutta”, herra sanoi minulle. Hän muistutti yhä enemmän minua. Mies kertoi esimerkkejä, miten loukkaavasti nainen on hänelle sanonut. Rouva esitti omat nöyryyttävät kokemuksensa. Kumpikin todisteli kuinka mahdotonta heidän on olla myönteisiä toisilleen. Muiden ihmisten suhteen ei ole ongelmia, mutta juuri heidän kahden kesken on.

" Voisitteko vaikkapa kokeeksi uskotella, että olette orion pharma- tai pfizerpilvessä?" kysyin.

"Kyllä me jossain sellaisessa olemme olleet", vakuutteli mies.

"Niin olemme," nyökytteli rouva. 

"Sitten ei jatketa enempää", sanoin lopetellen. ”Menkää ja miettikää itseksenne sellaisia kohteliaisuuksia ja hymyilyjä, mistä voisitte itseksenne nauraa, mutta älkää kuitenkaan paljastako niitä ennen kuin seuraavan kerran suututte. Sopiiko näin? En muuten usko tikkuihinne." 

Rouva katseli tutkivasti minua, sitten herraa, arveli että voi olla vaikeaa on mutta yritetään kuitenkin. Herra naureskeli ja sanoi suostuvansa. Hänelle tuli kuulemma jo jotakin mieleen. He tekivät lähtöä, vaan eivät menneet kokonaan, vaan pyörivät pitkään pääni ympärillä ja meinasivat aloittaa uudelleen koko mekastelunsa. Ponnistelin pfizereistä pois laahustamalla tv-huoneeseen. TV tekee olon hämäräksi. Kävin myös osaston toimistohuoneen ikkunassa, jotta minusta saataisiin terve maininta hoitokertomukseen.

*

Näytti yhä enemmän huhtikuulta. Samalla vahvistui tarina, että jään sittenkin henkiin, että vielä kerran kävelen ja että kasvojeni kirurgista muokkausta kannattaa jatkaa. Pappikin pysytteli poissa.

Mieleeni tuli eräs ystäväni. Hän on omaperäisesti sivistynyt mies ja musiikin tuntija. Hän kertoi kerran konsertin väliajalla lapsuuden kaveristaan, joka oli rikkaasta perheestä. Isä oli professori ja pyöritti myös yritystä. Äiti oli kotona, vaikka olikin taloustieteen tohtori. Poika oli perheen ainoa lapsi. Vanhemmat, varsinkin äiti, satsasivat kaikkensa pojan hyväksi. Poika oli hyvätapainen ja  älykäs. Hän ei koskaan suuttunut eikä riidellyt. Poika opiskeli ja valmistui hyvään ammattiin, mutta työnteko ei kiinnostanut. Hän roikkui kohteliaasti työelämässä kymmenkunta vuotta, kunnes sairastui raivohalvaukseen. 

Raivohalvauksen miettiminen sai minut jotenkin vakuuttumaan, että olen hyvää vauhtia tervehtymässä. Lähdin potilaskollegani kanssa syömään osaston ruokalaan. Hän oli varsinkin itämaisten ruokien ystävä. Kollega tuumaili, että maut tekevät kiristyssilmukoita, verkkoja ja koukkuja ja vaikka mitä pyydyksiä. Jos makuja ei saa, on pettynyt. Kollega haaveili kirjoittavansa aivojensa siivousta koskevan raportin. Se olisi henkilökohtainen siivouspäiväkirja, kertomus siitä mitä minäkin päivänä tuli päässä siivottua ja miksi. Päivän valoisuus on hyvä syy puhtaudelle. 

*

Kesäkuussa yö kadotti pimeytensä. Olin ehkä viimeisiä aikoja sairaalassa. Tajusin, millaista on olla kesäkuu. Miltä valosta tuntuu kun se tunkeutuu halkoliiterin ja vajan nurkkiin. Koivujen neitolehdet varttuivat rouviksi. Kaipasin vaimoani. Kaipasin vilinää ja juhlaa. Vaimoni oli kaunis. Kun hän käveli kesävaatteissa pihanurmella, sembramännyt ja linnut ja aallot koristivat hänen kulkuaan. Katsoin salaa, kun olin tekevinäni jotakin, vaikka lukevinani. En ymmärtänyt häntä. Joskus kun istuin kivellä, laine ei uskaltanut tulla rantaan. Järvikin oli niin rehellinen. 

Myöhemmin

Lapset eivät enää juokse karkuun kun näkevät minut. Minussa on jo ihmisen näköä. Olen ollut kotona jo jonkin aikaa. Omat lapseni ja jotkut ystäväni alkavat hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Vakuutusyhtiö ei korvannut mitään, sillä olin osapuolena toimissa, joilla ei ollut allekirjoittajaa. Minulle ei siis ole tapahtunut mitään, minkä joku tunnustaisi. Ainoa mahdollisuuteni oli rotan elämä. Minun piti kasvattaa viikset, ryömiä koloissani ja etsiä ravinnoksi jyrsittäviä jätteitä. Yritin tulla kiiltäväkarvaiseksi lihavaksi rotaksi ja kuvitella itseni kaatopaikkojen nautiskelijaksi. Siimahännäksi. Tämä oli kauneinta mihin pääsisin. Kuuluin roskajoukkoon, joka yritti elää vähällä yksinkertaista elämää.

Toipuminen kuiskutteli päämääriä. Työelämä esiintyi rehvakkaana, vaikka se olikin tyhjä. Kuuntelin työelämän pintaa. Pinta heläytti ohuitta orjan kahleita, piirteli unelmia, joille ei koostunut paikkaa eikä järkeä. Kuntoutus jyskytti päätäni ikään kuin ainoana oikeana hattunani, luonnollisena ja hyvin muotoutuneena. 

Uudet silmälasit olivat sinisankaiset ja hyvin siistit. Näin niillä hyvin. Ne saivat alkunsa vaaleatukkaisesta silmälääkäristä. Nainen hyväili nenääni ja korviani: "Katso minua. Minä olen kauneus, aukko elämääsi, pelastuksesi, katso mustaa ristiä”. Nainen katosi. Kasvojani painoi todellisuuden kuuma silitysrauta. Laadin uuden suunnitelman. Oikeastaan se tuli minua vastaan sillalla. Se käveli kohdalleni, kysyi tietä paratiisiin ja minä läksin saattamaan sitä. Olin oikeassa. Löytämäni paikka muuttui maapallon keskipisteeksi. Sitä minun oli helppo kierrellä. Katselin ylöspäin ja jalkani tervehtyivät vuorikiipeilijän jaloiksi. Kuukauden kuluttua pukeuduin jo kokonaan kuten muutkin kiipijät. Hattukin jäi pois. Eräänä päivänä hyväilijäni, silmälääkäri, käveli vastaan ja auttoi minua kädestä taluttaen kävelemään kymmenen senttiä maanpinnan yllä. Olin menossa kirjastoon ja hän tuli kanssani. Hän luki minua. Nyt tiedän mitä on hyväilevä kosketus. Hän pisti minut kuitenkin hyllylle. Löhöilin ja katselin kirjastossa kävijöitä. Pelkäsin, että joku korsto lainaisi minut omiin tarkoituksiinsa. 

Nainen ei ollut enää sama, vaan hieman vanhempi. En odottanut, että hän ymmärtäisi minua. Hän ei kysy mitä tarkoitan. Enkä minä kysynyt häneltä mitään. Nainen ei ollut kiinnostunut kivuistani. Taivas lepäili vajaan metrin päässä ja puhalteli viestejään, kehotteli tutkimaan luontoa. Hameet olivat purjeita. Niin se kaikki tapahtui.

*

Ei siitä mitään tullut. Nainen sanoi, etten enää koskaan tule olemaan parisuhdekelvollinen. Olin palannut lähtökuoppiin. Kokeilin uudelleen sopeutumista rotan elämään, koristelin itseäni rottamaisilla asioilla, yritin muuttua jätekuninkaaksi. Sitten tapahtui jotakin outoa: helmikuussa iltakävelyllä pakkanen, pehmeä lumi ja kylmän kauneus rakastuivat minuun. Sisälleni luiskahti pehmeä talviolento. Huoneiden lämpö oli sille vain huoltopiste ja nukkumisen sija. Miellyin talvisiin kuusiin, ylvästeleviin mäntyihin ja talvivaatteisiin ihoani vasten. Ne kaikki olivat kaukana hoitotehtaista.

*

Kaupunki näytti kurjuuden tyyssijalta, vaikka sisälläni sipattava sivistysrottani kuiskutteli kahvilan ihanuuksista. Käännyin kahvilan ovelta pois: "Ei sinulla ole mitään asiaa sinne, suu kiinni rotta". Tiesin vihaavani kahviloita, keskusteluja ja matkailua. Bussipysäkillä kävi viima. En huomannut viitata ajoissa, kun bussi tuli, koska en erottanut sen lumen peittämää numeroa. Odotin kärsimättömänä seuraavaa bussia. Valitin kuljettajalle edellisen bussin temppua. Kuljettaja alkoi kertoa, miten hän itse aina vuoron alkaessa puhdistaa harjalla numerokilven ja tarkistaa valojen toimivuuden. Annoin asian olla. Mitäpä hän olisi voinut muuta sanoa.

Menin kotiin. Soitin kaverilleni, tavataan, valehdellaan. Sanoin, että olen melkein keksinyt maailman pelastuksen. Iltayöstä hiihdin kuunsirpin valaisemalla jäällä. Näin kaukana heikon valon vilahduksia. Pari kalamiestä oli pilkkimässä otsalampun valossa. Ehkä heillä oli made mielessä. Yön kala. Se siivotaan, paistetaan ja syödään; mutta minä taisin jäädä ikuisesti elämään. Tiedän, että kostoni on vielä tulossa. Se ehkä on välinpitämättömyyden ja pienuuden äänetön kaunopuhe. Jossain oli mielenosoitus ja mellakoita uutta vuotta vastaan.